Sįenįkįįhdytįn    

Tässä siis minun aineistoaineeni. En yltänyt ihan yhtä hyvään arvosanaan kuin Ilkka, mutta olen melko tyytyväinen.

Ritariaika ei ole ohi

Massasta erottuminen on nykyajan vastine Graalin maljalle; kaikki tavoittelevat sitä, mutta vain harvat onnistuvat tehtävässään. Hauskimpana esimerkkinä pidettäköön ihmisryhmää, joka kutsuu itseään “erilaisiksi nuoriksi”, tai tuttavallisemmin “ernuiksi”. Tähän “erilaisuuteen” kuuluu mm. tiukka pukukoodi, tietyt vapaa-ajanviettopaikat, tietty musiikkimaku ja tietyt lempielokuvat. Turha mainitakaan, että ernuja on Suomessa jo tuhansia.

On kuitenkin yksi alue, jolle urheat ritarit eivät ole uljaine ratsuineen karauttaneet; Nykyajan Amerikkalaistuneen Tehokkuuttaihannoivan Suomalaisen Elämäntavan (NATSE™) synkkä korpi on yhä koluamatta. Sinne malja todennäköisimmin on haudattu. Samaan suuntaan neuvoo helsinkiläinen pastori Jaakko Heinimäki kolumnissaan “Hitaus on ylellisyyttä” (Viini, 1/2001). Näin Heinimäki aloittaa tekstinsä: “Itkeäkö pitäisi, vai nauraa, kun näkee hyvinpukeutuneiden tyyppien horivan pahvimukista kahvia naamaansa samalla kun kävelevät jalkakäytävällä peräti kiireisen näköisinä, ehken toimittaen jotakin suunnattoman tärkeää asiaa korvanappipuhelimellaan?”

Nyt ritarit, huomio! Silmienne eteen on levitetty yksityiskohtainen kartta suoraan Graalin maljan luo. Sen löytäminen vaatii kaksi urotyötä: metsässä asuvan tehokkuusnoidan kukistamisen ja kaikkien muiden urotöiden tekemättä jättämisen. Avain erottumiseen on nimittäin laiskottelussa, suloisessa joutenolossa!

“Näyttää siltä, että hitaus on niin suurta ylellisyyttä, että vain harvalla on siihen varaa”, kiteyttää Heinimäki Merlinin viisaudella. Miksei kaikilla olisi oikeutta olla tehottomia? Ainoa erilaisuuden laji, joka ei menettäisi merkitystään yleistyessään.

Heinimäki ei ole vielä menettänyt uskoaan ritariuteen: “Onneksi on joitakin toivon merkkejä kiireettömyyden kulttuurin elpymisestä: hidasta ateriointia ja kunnollista ruoanlaittoa korostava slow food -aate saa pikkuhiljaa lisää sympatiseeraajia — ja alan kirjallisuutta julkaistaan koko ajan suomeksikin…” Näiden ilmiöiden vaaliminen toteuttaisi ritariaatteen perusajatusta, eli koko kansan palvelemista.

Jos nykypäivän Pyöreän Pöydän Ritarit saisivat kukistettua tehokkuusnoidan, heistä kerrottaisiin varmasti legendoja vuosituhansien ajan. Itse noitaa Heinimäki kuvailee ytimekkäin sanoin: “Tehokkuuden ihannointi on pahimman lajin perversio.”

Lopuksi vielä ritarien uuden koulutusohjelman ydinlause: “Parasta, mitä ihminen voi oppia (ja suorastaan kunniakkaan uhmakasta) on että oppii olemaan seuraamatta aikaansa ja elämättä siinä harhakäsityksessä, että ajan voisi oikeasti pilkkoa siivuiksi kuin kalenterissa”. Tällaisella varustuksella varustettuja ritareita Suomi (ja miksei muukin maailma) tarvitsee.

—–

Virheet jätetty tekstiin.

~Iikka

Tässäpä on äidinkielen aineistokokeeni. Sovimme Iikan kanssa, että nämä päätyvät tänne. Aineistona käytimme Viini-lehden artikkelia, jossa Jaakko Heinimäki kirjoittaa tehokkuusperversioista.

Kahvia vai viiniä?

“Asioilla on oma rytminsä ja tahtinsa”, kirjoittaa kirjailija-pastori Jaakko Heinimäki kolumnissaan “Hitaus on ylellisyyttä” (Viini 1/2001). Hän aloittaa paheksumalla kiireisiä, “hyvinpukeutuneita tyyppejä”, joilla ei ole aikaa pysähtyä pyhittämään kahvihetkeään. Mielestäni kirjoittaja tekee kuitenkin virheen jo sekoittaessaan kahvin juonnin ja “kahvittelun” keskenään. Vauhdissa kahvia hörppivien ihmisten tarkoituksena tuskin edes on hetkeen tarttuminen; he tyytyvät adenosiinireseptoriensa tukkimiseen kofeiinilla. Näin he saavat torjuttua elimistöjensä vastalauseet ja muistutukset siitä, kuinka yöunet jäivät taas lyhyiksi.

Heinimäki uhmaa fysiikan lakeja esittämällä, että itse aika pysähtyy kunnioittamaan hänen kahvittelutuokiotaan. Aika tosiaan on osoitettu suhteelliseksi jo vuosikymmeniä sitten, ja sen kulumisen nopeus riippuu painovoimakentän voimakkuudesta. Näin ollen korkealla lentävän ja kevytmielisen Heinimäen ajan tulisikin viilettää nopeammin, kuin kiireen ja huolien painaman liikemiehen vastaavan.

Kirjoitan tätä vastinetta kannellinen kahvikuppi vasemmassa kädessäni, mutta vaikka kuinka nautiskelen ja keskityn, ei luokan kello lakkaa nyhtämästä arvokkaita sekunteja. Kiire ei ole myytti. “Näyttää siltä, että hitaus on niin suurta ylellisyyttä, että vain harvalla on siihen varaa”, tuumaa Heinimäki. Hän on täysin oikeassa. Miksi siis heittää haavoihin ikävää happoa ylpeillen siitä, kuinka itsellä tätä varallisuutta on?

Heinimäki vertaa elämää kerta toisensa jälkeen juhla-ateriointiin ja viinistä nautiskeluun. Keskivertoihmisen viikosta on kuitenkin arkea viisi seitsemäsosaa. Juhlan ja nautiskelun arvo säilyy juuri tästä syystä - minkälaisen inflaation huippuhetket kokisivatkaan, jos tarjonta ylittäisi kysynnän?

Vertauksista omituisin on kuitenkin kirjoittajan “kiireettömyyden kulttuurista” latinan kielen kautta johtama viljely. Kun tähän yhdistetään viiniteema, päästään ristiriitojen äärelle. Heinimäki selittää, kuinka juoman jalouden salaisuus piilee hitaassa kypsymisessä. En tietenkään väheksy rauhassa varttuneiden viinien jumalaista täyteläisyyttä, mutta ei ole myöskään syytä unohtaa varhaisempien vaiheiden vaikutusta. “Tehokkuudessa ei sinänsä ole mitään arvokasta”, väittää Heinimäki. Entäs viinitarhurin vuodattamat hikipisarat? Vaikkka herkät rypäleet kaipaavat kiireetöntä huolenpitoa, voi tarhuri mädännyttää koko arvokkaan sadon noudattamalla Heinimäen ajanhallinnan peruslausetta: “Myöhemminkin kerkiää.” Kolumnisti myös painottaa nopeuden olevan juhdan, ei ihmisen hyve. Pitääkö hän viinitarhurin työn hedelmistä ammentaessaan itseään enemmän ihmisenä, kuin ahkeraa tarhuria? On hyväksyttävä, että ihminen on ihmiselle juhta. Sääli, etten osaa tehostaa edellistä lausetta kääntämällä sitä latinaksi.

“Tehokkuuden ihannointi on pahimman lajin perversio”, julistaa pastori. Hän kirjoittaa, kuinka saunomisenkaan ideana ei ole puhdistautua tehokkaasti. Siinäkin hän on oikeassa, mutta unohtaa jälleen tärkeän seikan: saunassa ei voi täysin rentoutua, jos mieltä kaihertaa lista tekemättömistä töistä. Näistä pääsee eroon vasta, kun hyväksyy tehokkuuden tärkeyden arjessa, ja ottaa itseään niskasta kiinni. Suloinen laiskottelu on palkinto ajallaan tehdystä työstä, ei itseisarvo.

Jotta maailma toimisi, on tietyt asiat hoidettava määräajassa. Ei kirurgi voi pysähtyä ihmettelemään potilaan tehdessä kuolemaa leikkauspöydällä. Ei konsultti voi ottaa lomaa suuryrityksen tilaamien rakennuspiirustusten odottaessa valmistumistaan. Ei kiireettömyyden olosuhteita voida muokata tai hitautta viljellä Heinimäen toiveiden mukaisiksi, sillä maailma ei odota. Se pyörii pois alta, ja jättää hidastelijat sätkimään tyhjän päälle.

Opiskelijana minulla on alati kiire. Hakiessani aamulla kahvia en pysähdy siitä nautiskelemaan, sillä en yksinkertaisesti ehdi. Ihannoin tehokkuutta, koska vain sillä saavutan hyviä tuloksia. On tietenkin mahdollista, että joudun muokkaamaan ihanteitani, jahka tästä kypsyn. Toistaiseksi olen kuitenkin nuori, notkea ja pirteän hapokas. Kuorenikin on melko sitkeä, eli taidanpa olla Pohjois-Ranskalaista cabernet sauvignonia. Pastori Heinimäki sen sijaan edustaa jo paksua ja rusinaisen pehmeää malagaa.

————————-

Kirjoitusvirheet on jätetty selkärankaisuuteni takia paikoilleen.

Meninpä juuri tuossa kouluravintolaamme poikkeuksellisen nälkäisenä. Ja ah, tarjollahan olisi niitä hyviä porkkanaa ja porkkanaan verrattavia ainesosia sisältäviä pihvintapaisia. Vielä mitä, myös rakkaat ystäväni seksuaalisesti epäkorrektit peruskoulun pohjattomassa suossa tarpovat lihanhimoiset yhteiskunnan märkivät mätäpaiseet olivat tajunneet tämän ruokalajin autuuden. Jäljellä ei ollut muruakaan tätä kouluruoista parhainta. JUMALAUTA. Kerrankin kun olen oikeasti valmistautunut nauttimaan kouluruokaa antaumuksella ja ravitsemishakuisesti, taivaisiin asti ylistetty eläinkunnan tuote ei maistukaan suuren yleisön suissa niin kivalta kuin teollinen porkkanamössö. Keittäjät vain pahoittelivat ja kannustivat syömään perunoita. PERUNOITA!?. Jumalauta, niihin en koske.  Kasvissyönti on trendikästä, mutta silti jäin ilman ruokaa.

~Iikka